Monet lankahamstereihin ja tähän pudotuspeliinkin vielä osallistuvat yrittävät epätoivoisesti päästä eroon yksittäisistä lankakeristä ja jämälankanöttösistä. Minä hiljaa issekseni olen miettinyt, että miksi? Ja nyt kysyn ääneenkin, mikä niissä jämälangoissa häiritsee?
Minusta ne ovat aarreaitta. Niistä saa nukenvaatteita (jos jaksaisi tehdä), pehmoleluihin yksityiskohtia, kirjoneuleisiin pienet värialat, paikkalankaa milloin mihinkin... Toki minäkin tunnen sitä tyydytystä, mikä syntyy, kun lankakerä loppuu. Tunnen tyydytystä myös siitä, jos lankarulla loppuu, myös saumurilanka. Onhan se merkki siitä, että olen tehnyt jotain, saavuttanut jotain. On mukava katsoa langan hupenemista, työ siis etenee... Vähän samaa tunnen myös, kun jokin iso kangaspala vihdoin alkaa kuulua enemmän tilkkulaatikkoon kuin kangaskaappiin.
Samalla tunnen haikeutta - siis en minä halua luopua sentistäkään lankaa (neliösentistä kangasta). On niin turvallinen olo, kun tietää, että laatikoista löytyy tarvittaessa 27 eri väriä ja sävyä puuvillalankaa...
Ehkä tuossa on selitys sille, etten saa koskaan mitään aikaiseksi. En vain raaski mitään tehdä, ettei aarreaittani tyhjenisi...
Niin vielä kun muistan: en ole ostanut mitään, mutta olen sentään saanut kudottua tytölle sukkaparin. (älkää muistako päättelyä)
2 kommenttia:
Ei minustakaan keränlopuissa ja yksittäisiä lankakerissä ole mitään ongelmaa, vaan ne ovat neulojalle todellakin aarreaitta. Minun ongelmani onkin tähän asti ollut, että en ole keksinyt niille mitään järkevää käyttöä enkä ole osannut käyttää luovuuttani. Ja toisaalta on olemassa todellisia ongelmalankoja, joille ei keksi mitään käyttöä. Niitä on harvoin vain yhtä kerää laatuaan, vaan pikemminkin kilo (ainakin minulla).
Tanja, totta puhut! Ne ovat aarreaitta! Ainakin minulle.
Lähetä kommentti